Uskon, että parannuksen tekeminen kuuluu aivan yhtä paljon uskoville kuin syntisillekin. Uskovien tulisi olla jatkuvassa parannuksen teossa saadakseen Jumalan erityisen huomion. Jos vaellamme Herran edessä katuvalla sydämellä, meille annetaan uskomaton siunaus.
Huomion arvoinen piirre katuvassa sydämessä on halukkuus ottaa vastaan moite väärin teosta ja sanoa: ”Herra, minä olen tehnyt syntiä”.
”Sillä Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen” (2 Kor.7:10). Johannes kirjoittaa: ”Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä” (1 Joh.1:8).
Voi olla vaikeaa myöntää olevansa väärässä. Me annamme omille teoillemme oikeutuksen ja esitämme kaikenlaisia tekosyitä päästäksemme pakoon syyllisyyttämme. Samalla harhautamme itsemmekin huomaamasta omaa tilaamme. Mikään näistä ei miellytä Jumalaa.
Katumus merkitsee enemmän kuin anteeksipyytämistä tai asioitten järjestykseen panemista sen ihmisen kanssa, jota olemme loukanneet. Se merkitsee myös asioiden järjestykseen panemista Jumalan kanssa. Daavid kelpaa meille hyvin esimerkiksi tästä. Hän uskoi johdatukseen myös sydämensä etsinnässä. Kaivaessaan syvälle sisimpäänsä synnin poistamiseksi sieltä Daavid huusi: ”Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle” (Ps.139:23- 24).
Daavid avasi sydämensä jatkuvasti Jumalan valonheittimille. Hän tervehti ilolla Herran tutkimista jopa rukoillen: ”Sillä minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina minun edessäni. Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi; mutta sinä olet oikea puheessasi ja puhdas tuomitessasi” (Ps.51:3-4).
Pitäisikö sinun antaa Jumalan tutkia sydämesi tänään? Kun teet parannusta mistä hyvänsä salaisesta synnistä, sydämesi pysyy pehmeänä ja taipuisana hänen edessään, herkkänä ja Pyhän Hengen helposti muovailtavana.