Sillä hetkellä, kun me antaudumme Kristukselle, hänen ehdottomaan kuuliaisuuteensa, sisimmässämme vapautuu ihmeellinen voima. Pelko siitä, mitä ihmiset tekevät meille, häviää. Sitten ei ole enää pelkoa Jumalaa, helvettiä tai rangaistusta kohtaan. Kivun, huolen ja ahdistuksen sijaan Jumalan Henki vuotaa meihin uuden valon, tuoreen toivon, suuren ilon, kirkkaan rauhan ja runsaan uskon.
Kristuksesta sanottiin, että hän kesti kaiken ja oli kuuliainen taivaalliselle Isälleen, ei pelosta vaan, koska hän näki sen ilon, joka oli hänen edessään. Hän pani syrjään kaikki painot, juoksi juoksunsa kärsivällisesti, kesti häpeän, ei koskaan uupunut tai ollut väsynyt mielessään, koska hän näki kuuliaisuuden valtavat palkkiot: sanomattoman riemun, rauhan, vapauden ja täyteyden.
Pelko ei ole paras motivoija kuuliaisuuteen, mutta rakkaus on. Juuri suloinen antautuminen Jumalan tahtoon avaa maille taivaat. Se merkitsee kaikista synneistä luopumista, kuuliaisuuden tekoja, jotka antavat meille ilmestyksen siitä, kuka Jeesus todella on. Raamattu sanoo: ”Kuka ikinä syntiä tekee, hän ei ole häntä nähnyt eikä häntä tuntenut”(1 Joh.3:6).
Voisiko olla mahdollista, että me emme enää tunne häntä, koska elämme tottelemattomuudessa? Voisiko olla, että me nautimme himoistamme, koska emme ole koskaan saaneet ilmestystä hänestä, hänen vihastaan syntiä kohtaan, ehdottomasta pyhyydestään, kirkkaudestaan ja armostaan? Yksinkertaisesti sanottuna, se joka elää tottelemattomuudessa, ei ole koskaan nähnyt Kristusta todella.
Jeesus sanoi: ”Jolla on minun käskyni ja joka ne pitää, hän on se, joka minua rakastaa; mutta joka minua rakastaa, häntä minun Isäni rakastaa, ja minä rakastan häntä ja ilmoitan itseni hänelle" (Joh.14:21).
Mikä olisikaan suurempi palkkio rakastavasta kuuliaisuudesta kuin, että Kristus ilmestyy meille? Hän sanoo: ”Rakasta minua tarpeeksi totellaksesi minua. Sitten minä rakastan sinua ja näytän kuka minä oikeasti olen”.