Me tunnemme Danielin kirkasotsaisena, lahjakkaana nuorukaisena, joka uskollisesti palveli Babylonian kuningasta Nebukadnessaria ja tulkitsi hänen unensa. Kuitenkin hänen suurimmat saavutuksensa olivat tulosta siitä, että hän oli vanhurskas rukouksen mies.
Daniel eli niin harrasta, pyhää elämää, että et odottaisi hänen tekevän parannusta mistään asiasta Herran edessä. Mutta hänen sydämensä oli hyvin herkkä synnille, ja hän samaistui Israelin kansan hirvittäviin synteihin. Huomaa hänen käyttävän me-muotoa rukouksissaan.
”Me olemme syntiä tehneet, olemme väärin tehneet, olleet jumalattomat ja uppiniskaiset; me olemme poikenneet pois sinun käskyistäsi ja oikeuksistasi emmekä ole kuulleet sinun palvelijoitasi, profeettoja, jotka puhuivat sinun nimessäsi kuninkaillemme, ruhtinaillemme ja isillemme ja kaikelle maan kansalle” (Dan.9:5-6).
”Ja vielä minä puhuin ja rukoilin ja tunnustin syntini ja kansani Israelin synnit ja annoin rukoukseni langeta Herran, Jumalani, eteen minun Jumalani pyhän vuoren puolesta” (Dan. 9:20). Daniel siis sanoi: ”Herra, kohtaa minua niin kuin kohtaat kansaasi. Jos sydämessäni on yhtään rikkomusta, tuo se esiin ja näytä se minulle”.
Onko parannuksen tekemisestä hyötyä? Kyllä! Tosi ihana etuus on uuden, selvemmän näyn saaminen Jeesuksesta Kristuksesta. Sen jälkeen, kun Daniel oli katunut, hän sai näyn: ”Minä nostin silmäni ja näin, ja katso: oli eräs mies, puettuna” (Dan.10:5). Ainoastaan Daniel näki miehen, joka itse asiassa oli Jeesus kaikessa kirkkaudessaan.
Ymmärrä, ettei Daniel rukoillut saadakseen tätä näkyä. Hän vain teki parannusta, tunnusti ja murehti synnin takia. Jeesus otti sen kaiken päälleen tullakseen näyssä Danielin luo – Herra samaistui siihen! Kun me näet nöyrrymme Herran edessä ja panemme asiat kuntoon hänen ja toisten kanssa, emme etsi ilmestystä. Jeesus ilmaisee itsensä meille! Se voi olla näky, mutta saamme kokea hänen läsnäolonsa.