Kaikkein pimeimpänä hetkenään Jeremia huomasi loistavan totuuden, joka antoi hänen mieleensä uutta toivoa ja varmuutta. Itse asiassa hän jo tiesi tämän totuuden, mutta se ei koskettanut hänen sieluaan, ennen kuin hän tuli aivan omien voimiensa päähän. Kun hän putosi aivan pohjalle, hän huomasi, että Jumala oli siellä,. ”Alhaalla” ei merkitse joutumista pimeään rotkoon vaan syvemmälle Jumalaan. Niin, totuus on siinä, että Jumalaa ei löydetäkään ”siellä ylhäällä”, joissakin autuaallisissa huolettomissa taivaissa, vaan murheen ja epätoivon varjoissa.
Kun Jeremia joutui aivan pohjalle, hän törmäsi Jumalaan! Hän putosi kovasti myötätuntoisen Isän uskollisuuteen ja havaitsi vähitellen monia syviä totuuksia.
Kun sinuun sattuu niin paljon, että tuskin näet uutta huomista, Jumalan Sana sanoo: ”Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut. Se on joka aamu uusi, ja suuri on hänen uskollisuutensa”(Val.3:22 – 23).
Jos Herra sallii murhetta ja surua elämääsi, hän varjelee sinua ylenpalttisella myötätunnolla, anteeksiantamuksella ja rakkaudella(Val.3:32).
Jumalaan sattuu, kun sinuun sattuu. Hän ei ole sinua vastaan tahtoen murskata sinut jalkojensa alle, kun olet aivan maassa (Val.3:33 – 34). Kun olet surkeimmillasi, käänny Herran puoleen ja ylistä hänen nimeän. ”Kohottakaamme sydämemme ynnä kätemme Jumalan puoleen, joka on taivaassa”(Val.3:41). Silloin Jumala vetää sinut lähelleen ja kuiskaa: ”Älä pelkää”( Val.3:57).
Jeremia kirjoitti Valitusvirret murtuneella sydämellä, Hän suri Jerusalemin tuhoa. Hänen voimansa ja toivonsa oli murtunut. Hän oli tyhjä ja nöyrä. Hän silti pani luottamuksensa Herran armoon ja saattoi todistaa: ”Tämän minä painan sydämeeni, sen tähden minä toivon” (Val.3:21).
Ihmisen tila ei koskaan ole niin surkea ja toivoton, etteikö Jumala tahtoisi kohdata meitä ja antaa meille toivoa.