Toisinaan Daavid kärsi kovasti Jumalan kurituksesta. Hän pelkäsi, että Herra oli täysin hyljännyt hänet hänen syntinsä takia. Hän ei jaksanut kantaa sitä ja siksi rukoili Herraa: ”Älä anna vetten vuon minua upottaa, syvyyden minua niellä ja kuilun sulkea suutaan minun ylitseni” (Ps.69:15).
Hän siis sanoi: ”Herra, älä anna minun joutua niin kauas alas, etten voi päästä ylös!”
Daavidin epätoivossa hänen rukouksensa muuttui voimakkaaksi. Me luemme monessa kohdassa, miten hän huusi Jumalalle ahdistuksissaan: ”Syvyydestä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun ääneni. Tarkatkoot sinun korvasi minun rukousteni ääntä” (Ps.130:1 -2).
Monille uskoville pohjaan vaipuminen merkitsee loppua. Heidän ylitseen käyvät heidän omat tappionsa. He kehittävät arvottomuuden tunteen ja ajan mittaan he tuntevat joutuneensa ansaan, josta ei ole pääsyä. Jesaja kirjoitti sellaisista uskovista: ”Sinä kurja, myrskyn raastama, sinä lohduton! ” (Jes.54:11).
Jotkut suorastaan vihastuvat Jumalalle, koska hän ei heidän mielestään toimi tarpeeksi nopeasti. ”Herra, missä sinä olit, kun tarvitsin sinua? Minä huusin sinua avuksi, mutta sinä et vastannut. Olen väsynyt odottamaan muutosta”. Monet sellaiset uskovat vain antavat periksi ja lankeavat tähän syntiin. Toiset putoavat hengellisen apatian sumuun, vakuuttuneina siitä, että Jumala ei välitä heistä enää: "Herra on minut hyljännyt, Herra on minut unhottanut"(Jes.49:14).
Daavid tuotiin ylös syvyydestä muistuttamalla häntä Jumalan anteeksi antavasta luonteesta. Kaiken itkunsa perästä hän lopettaa todistamalla: ”Mutta sinun tykönäsi on anteeksiantamus, että sinua peljättäisiin” (Ps.130:4). Pyhä Henki alkaa virrata hänen henkeensä muistoja Jumalan laupeudesta ja Isän anteeksiantavasta luonteesta.
Jumalan pelossa vaeltaminen antaa meille kyvyn sanoa: ”Minä tiedän, että minun Isäni rakastaa minua eikä koskaan hylkää minua. Hän on aina valmiina antamaan anteeksi, milloin vain huudan häntä avuksi”.