”Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, vaan … sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, … tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä. Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi … niin kuin kirjoitettu on: ’Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra’ ” (1 Kor.1:26 -31).
Paavali tai Saulus, niin kuin häntä nimitettiin ennen kääntymystään, saattoi kyllä kerskata paljostakin lihan mukaan. Korkean älyllisenä hän oli syntynyt johtajaksi ja hänellä oli paljon kykyjä. Uskonnollisen juutalaisen perheen poikana hänet lähetettiin nuorena Jerusalemiin saamaan opetusta Gamalielin koulussa. Tämä oli historian maineikkaimpia rabbeja (ks. Ap.t.22:3). Tuon koulun huomattiin antavan oppilaille tasapainoisen opetuksen, ja varmasti Paavali saikin laajan käsityksen klassisesta kirjallisuudesta, filosofiasta ja etiikasta.
Mutta Paavali oli väkivaltainen, tyhjä mies siihen asti, kun hän kohtasi Jeesuksen. Hän oli yrittänyt suorittaa sen, minkä luuli Jumalan päämääräksi inhimillisen viisauden ja yrityksen kautta. Hän käytti omaa voimaansa ja ymmärrystään. Kun hän kohtasi elävän Kristuksen ja sai ilmestyksen totuudesta, Jeesus teki selväksi, ketä hän oli vainonnut. Muutaman päivän sokeuden ja mietiskelyajan jälkeen Paavali oli valmis oppimaan totuuden Jeesuksesta, jota hän oli ymmärtämättömyydessään vihannut, Hän saattoi sanoa suurella varmuudella: ”Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna” (1 Kor.2:2).
Ylpeästä Sauluksesta tuli nöyrä Paavali. Hän puhui Jeesuksen Kristuksen rakkaudesta viisaudella, joka ei ollut hänen omaansa. Hän vain halusi ihmisten saavan tuntea Jeesuksen. Saman pitäisi olla totta meidänkin elämässämme tänään, kun pidämme silmämme kiinnitettyinä Jeesukseen ja hänen suureen rakkauteensa niitä kohtaan, jotka ovat ympärillämme.